torstai 15. tammikuuta 2015

Talvi

Vuoden alku ei ole ollut lupaava. Sairastelua, kiukuttelua, lisää sairastelua, liikaa lunta. Eikä tätä vuotta ole kulunut vasta kuin reilu parisen viikkoa. Perheen miesväki on tosin iloissaan lumesta, pääsee kunnolla hiihtämään. Myönnän, ulkona on kaunista kun on lunta ja maisema on talvisen valkoinen. Se sopii talveen.

Minulle lämpötilan vaihtelut ja lumi aiheuttavat haasteita. Ensinnäkin pukeutumisen näkökulmasta. Jos aamulla on pakkasta -20 ja töiden jälkeen +1, niin miten pukeutua niin, että ei tule kylmä, muttei kuumakaan? Ettei varpaat palellu, mutta ettei liukastu kotimatkalla? Ei mitenkään.

Toisekseen lumen liikuttelu ei ole millään lailla arvattavissa. Joinain aamuina kävelykadut ovat aurattuja, joinain päivinä niitä ei aurata ollenkaan. Kun tarpeeksi monta kertaa tarpoo nilkkojaan myöten lumipolulla raivaten tietään töihin ja yrittää kiirehtiä, tietää ettei se vaan voi olla ihmisille hyväksi. Olen kuumissani, punainen, hiukset sotkuisena ja lahkeet täynnä lunta toimistossani ja useimmiten myöhässä. Se ei ihmetytä, koskaan ei ole ilmasto- ja maasto-olosuhteet työmatkalla vakiot.

Kolmannekseen en pidä kylmästä. Lämmitän saunan aina kun se on mahdollista. Omistan useita useita villasukkia ja säilytän niitä siellä täällä kodissa, jotta voin tarvittaessa napata yhdet jalkaani, jos olisin epähuomiossa tassutellut ilman. Olohuoneessa on sopiva määrä torkkupeittoja, joihin voi kääriytyä ja talossa on kolme takkaa joissa on tuli päivittäin. (Taidan teettättää vielä ainakin yhden takan lisää.)

Muutenhan talvi on ihan mukava. Taidan silti olla enemmän kesäihmisiä.



torstai 11. joulukuuta 2014

Kauluri

Perheen koira on terakka kaveri. Se istuu mielellään ikkunalaudalla, tuhnuttaa lasin likaiseksi kuonollaan ja päivystää ohi soljuvaa liikennettä. Aika ajoin äänimerkin saa vieras, liian lujaa kadulla liikkuva auto, täysin vieras ohikulkija ja tietysti myös toiset koirat. Oman kadun väen koira tunnistaa. Heille häntä heiluu, ja ikkunan takana heilahtaa käsi jos toinenkin, koiralle.

Koira on äärimmäisen kiinnostunut ihmisistä. Se rakastaa lapsia vain hiukan vähemmän kuin herkkuja. Mielellään osallistuisi kaikkeen mitä perheessä tehdään: autonrenkaiden vaihdosta takan sytyttämiseen, koira on mukana puuhassa. Aktiivinen, kiltti ja lempeä, nopea koira.

Nopeudella on haittapuolensa. Eihän sitä saa kiinni jos koira niin päättää. Ja kovasta vauhdista seuraa väistämättä pikku onnettomuuksia. Tänään olimme nimittäin eläinlääkärissä. Koiran etutassun kannuskynsi oli revennyt, tarttunut johonkin ilmeisesti sen hyppiessä superpallona. Koska itse tassu ei ollut kipeä, koira liikkui kuin ennenkin, en alkuun huolestunut. Toivoin ja odotin, että kynsi irtoaisi itsestään. Näin ei sitten käynyt. Päädyimme vastaanotolle.

Itse toimenpide oli nopea. Koira rauhoitettiin, kynttä tutkittiin, irtonainen osa nyppäistiin pois ja kynnen ydin töpötettiin mustalla aineella. Kauluri kaulaan, toinen herättelypiikki niskaan ja antibioottitabletit emännän käsilaukkuun. Kynnestä jäljelle jäänyttä osaa ei saa nuolla. Tätä pitäisi nyt sitten seurailla.

Koira hoiperteli toimenpiteestä omin jaloin autoon. Kotona koira hoiperteli ikkunalaudalle. Ei meinannut pysyä tolpillaan, mutta sinnikkäästi yritti aluettaan vahtia. Lopulta luovutti ja jatkoi uniaan. Painui kiinni kainaloon, otti hyvän asennon ja tuhisi.

Seuraavat päivät tulevat olemaan lystikkäitä. Kauluri tarttuu kiinni ovenkulmiin, pöydän jalkoihin ja ties mihin muuhun. Kauluri kolisee, sillä voi työntää tuoleja ympäri keittiötä ja säilöä herkkupaloja leuan alle. Se sattuu kun sillä pyyhältää päin perheen ihmisten jalkoja.

Kaulurin kanssa voi edelleen vahtia ikkunasta. Ulkona sitä ei tarvitse pitää. Sen tarkoitus on koiralle harmittava. Ei pääse kielellään sinne, minne haluaisi. Koira tottuu kauluriin nopeasti, ihminen lähinnä odottaa että pääsisipä se jo eroon siitä.

Jotenkin en usko, että näitä onnettomuuksia ei sattuisi enää. Säästän kaulurin.



maanantai 1. joulukuuta 2014

Joulun odotusta

Syksy on vierähtänyt kohti joulua. En ole ehtinyt blogia päivittämään, on ollut kiireitä. Ihan sellaisia itse aiheutettuja kiireitä ja ulkopuolisista tekijöistä johtuvia.

Omia kiireitä yritin rauhoittaa syksyn aikana olemalla töissä lyhempää viikkoa. Tytärhän aloitti koulun syksyllä ja ajattelin että nyt voisi olla hyvä hetki olla kotona. Niinpä minä perjantait lenkkeilin koiran kanssa, otin aamupäivänokoset viltin alla tai luin naistenlehtiä. Pari kertaa leivoin, siivonnut en kertaakaan. Kunhan olin. Se oli ihanaa. Tokikin vein lapsen kouluun, hain koulusta, autoin läksyissä, vein pianotunnille ja sen sellaista. Mutta siihen oli aikaa.

Mutta lyhyemmästä työviikosta huolimatta kiireitä oli. Arki-illat täytyvät harrastuksista, niihin kuljettamisista, vanhempainilloista, omista menoista, aviollisen miehen menoista, kaupassa käynnistä, pesukoneen pyörittämisestä ja sen sellaisesta. Perjantaihin mennessä on jo melko hengästynyt ihan kaikesta työn ulkopuolisesta toiminnasta.

Marraskuun puolessa välissä tytär ilmoitti että on aika tehdä joulua. Nyt. Omassa lapsuudessani jouluvalmisteut on aina aloitettu itsenäisyyspäivänä piparien leipomisella, joten marraskuun puoliväli tuntui hieman aikaiselta, mutta ihan hyvin tässä on mennyt. Joulukoristeet on nostettu varastosta saataville hyvissä ajoin, ei tarvitse etsiä. Piparit on leivottu, ovikranssi laitettu, jouluvalot viritetty. Osa lahjoista toimitettu jo. Lähtötilanne on hyvä.

Lapsille tärkeää tuntuu olevan, että asiat tehdään niinkuin aiemminkin. Jouluvalot laitetaan tietylle ikkunalle. Enkelit saman lipaston päälle missä olivat viime vuonna. Joulu ei tule, ellei kaksi pientä käpytonttua roiku portaiden naulassa. Piparin pitää maistua sille mille aiemminkin, pullan tuoksua ja takassa olla tuli joka ilta.

Näillä reunaehdoilla on turvallista edetä kohti joulua. Niinkuin aina ennenkin.

maanantai 11. elokuuta 2014

Kesästä syksyn puolelle

Kesän aikana olen lähinnä lomaillut. Yrittänyt ottaa etäisyyttä arkirutiineihin ja antaa aamujen sujua omalla painollaan. Se on tarkoittanut tietysti sitä, että lapset saivat herätä omiin aikoihinsa, aamupala sujui rennosti ja vaatteitakaan ei tarvinnut pukea ennenkuin äiti tuli aamulenkiltä.

Kesällä join aamukahvini Harakanpesän kuistin portailla tai omalla keittiön ikkunan alla olevalla terassilla. Herätyskello ei soinut kertaakaan. Ärhentelin vain muutamana aamuna. Nukkumaan mentiin pitkien iltasatujen jälkeen.

Puutarha on naapurin rouvan mukaan ylläpitovaiheessa. En tehnyt sielläkään mitään. Paitsi viime viikolla, yhtenä kesän kuumimmista päivistä päätin sitten istuttaa lamohietakirsikkaa ja kiinanlaikkuköynnöstä, kaivaa tiiliä maasta ja tehdä niistä penkereen reunaa. Keskenhän se vähän jäi.

Muutenhan en ole tehnyt mitään. Lähinnä seurannut kuinka vastapäätä keltaisessa talossa puuhataan kaiken aikaa.

Nyt on kuitenkin lomat ohitse, koulut molemmilla lapsilla alkaneet ja aikuisilla työt. Tytär aloitti ensimmäisen luokan innoissaan. Kolmantena kouluaamuna into ei ole velä laantunut. Poikasella sitä vastoin on. Epäonnekseen tänään sataa vettä. Paljon. Poikanen on koko lämpimän kesän kulkenut ilman sukkia, pitkiä hihoja ja lahkeita. Tänään piti laittaa vähän sadetta pitävää vaatetta ja aamu oli täysin pilalla. Hihat ja lahkeet, sukat ja kumisaappaat saivat kuulla kunniansa. Hän kieltäytyi lähtemästä ovesta ulos.

En muistanutkaan kuinka haastavaa on tämä siirtymävaihe kesävaatteista niihin syksyisempiin. Itse pidän siitä. Poikani ei. Hän pullikoi vastaan kaikin voimin. Ei haittaa vaikka kastuu, on kylmä tai sairastuu.  Eikä ulkona edes ole kylmä vielä, on vain todella märkää.

Aamupalalla tunnelma oli kiukkuinen. Kouluun lähtiessä tunnelma oli kiukkuinen. Minä join aamukahvini työpaikan kahvihuoneessa.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Liian isoa

Kevät on edennyt vauhdilla, enkä ole ennättänyt blogin puoleen edes kääntyä. Jotenkin olen vain yrittänyt pysyä mukana arjessa ja saada perustoiminnot pyörimään. Perustoiminnoilla tarkoitan tässä yhteydessä pesukonetta ja keittiötä.

Olen kuitenkin pikkuhiljaa aloittanut yhden lempipuuhistani, kaappien rymsteerauksen. Aina aika ajoin minulle tulee ylitsepääsemätön tarve selvittää, mitä omalle vaatekaapilleni kuuluu. Useimmiten sinne kuuluu sekasotkua, mutta yritän järjestellä sen parhaan kykyni mukaan. Karsia niitä vaatteita pois joita en ole aikoihin käyttänyt, laittaa kierrätykseen ja olla ostamatta uusia. Epäonnistun surkeasti.

Pidin jokunen vuosi sitten vaatekierrätyskutsuja, joihin jokainen vieras toi mukanaan niitä vaatteita, joita ei oikein raaskinut viedä kirppikselle, jotka eivät mahtuneet enää itselle tai sellaisia vaatteita jotka muutenkin jo joutivat kierrätykseen. Rahaa ei vaihdettu, vaatetta vain. Toki vieraiden piti olla suhtkoht samaa vaatekokoa. Huono puoli moisissa kutsuissa oli, että vaatemäärä omassa kaapissa pysyi kutakuinkin vakiona.

Minullahan on se luulo, että todellakin tarvitsen kaikkea sitä vaatetta joka vaatehuoneessani asustaa. Todellisuudessa en käytä niistä kuin tiettyä osaa. Sitkeästi säilytän vaatteita, jos joskus tuleekin sellainen hetki että niitä tarvitaan. Nyt on muutaman kerran käynyt niin.

Talvella, silloin kuin koira joka asuu meillä, muutti meille, tarvitsin toppatakkia, jolla koiraa ulkoiluttaisi (siinä vaiheessa se ulkoilutus oli nopeita pissakäyntejä, pihalla nakottamista, ja kävelyä kurjassa säässä). Ja kuinka ollakaan, muistin että minullahan on juuri sellainen takki olemassa. Kymmenen vuotta vanha (mieti) ja ihan sopiva. Kaivoin sen kaapista, pidin uskollisesti (tosin vain pimeällä) ja olin tyytyväinen. Nyt, kun koiran kanssa lenkkeillään, se vaatii sään- ja katseenkestävät vaatteet. En ole vielä hankkinut niitä, vanhoilla mennään edelleen.

Viime viikolla, kun menin kerrankin autolla töihin, ajattelin laittaa hameen. Ostin vuosi sitten aika kivan farkkuhameen ja olen sitä jonkin verran pitänyt. Edellisen kerran tosin lokakuussa. Laitoin raidalliset sukkahousut jalkaan, etsin hameen hyllyltä ja arvaa mitä: se oli aivan liian suuri. Aivan liian suuri. No, siinä aikani ihmeteltyä tilannetta muistin, että minullahan on toinen hame, pienempi, vuosia vanha. Ei ole kyllä mahtunut päälle, mutta kun kerran on niin kiva se hame, niin olen tietenkin säästänyt sitä. Ja se oli justiin sopiva. (Edellisen kerran se on ollut sopiva varmaan seitsemän vuotta sitten.)

Olen siis solakoitunut. Koiran tultua meille olen käynyt päivittäin lenkillä (en tosiaankaan juokse sen kanssa) ja pienentynyt koosta 40 kokoon 36/38 . Tämähän aiheuttaa toisen ongelman. Koska melko monet vaatteet ovat nyt liian isoja, joudun hankkimaan pienempiä. Toisaalta, en tiedä onko lenkkeilyn vaikutus pysyvää (ystäväni sanoi että ihan kohta palaudut takaisin entiseen kokoosi, sillä keho tottuu ja lakkaa kuluttamasta samaan tahtiin kuin nyt). Säästänkö siis vai kierrätänkö? Joka tapauksessa joudun hankkimaan jotakin pienempää.

Ja ei, aviollinen mies ei ole huomannut mitään eroa.








perjantai 21. maaliskuuta 2014

Väsyttää

Olen tällä viikolla nukahtanut joka ilta tyttären viereen iltasadun jälkeen. Huomaan jo heti siihen sänkyyn mennessäni, että tähän nukahtaa. Viime aikoina iltasatu on ollut päivän ensimmäinen hetki, jolloin minulla on aikaa vain olla lapsen lähellä, höpötellä, silitellä ja olla, ilman kiirettä.

Kiire on usein itse tehtyä. Pitää, täytyy, on pakko -ajattelu on arkisin helppo ratkaisu. Pitää pestä pyykkiä, täytyy käydä kaupassa, on pakko viedä koiruus ulos (muuten se pissaa matolle). Jokainen tietää mitä seuraa, jos pyykkiä ei pese (tällä viikolla pyykkipäivä jää viikonloppuun ja voi pojat sitä pyykkiä onkin kertynyt) tai ei käy kaupassa. Kyllä, huutoa siitä seuraa. Huutoa vaatteista joita ei ole käyttöön ja huutoa tyhjästä jääkaapista. Haluan huomauttaa, että vaatteita on ihan yli tarpeen. Jälkikasvu vain käyttäisi mielellään aina niitä samoja vaatteita päivästä toiseen. Ja jääkapistakin löytyy useimmiten syötävää.

Mutta että väsyttää. Kyllä ihminen tarvitsee hetkiä ihan vaan ollakseen. Naapurin Laurakin yritti huomauttaa ohimennessään että kylläpä sä näytät jotenkin...hmmm, väsyneeltä? En kyennyt vastaamaan. Ehkä arki on liian hetkistä tällä hetkellä. Mies on kaiket ajat (päivät, illat, viikonloput) töissä, lapsilla on joka ilta jotkut juhlat tai harrastukset. Ilman kalenteria en pysyisi niissäkään mukana.

Sentään on viikonloppu ihan tässä käsillä. Koirakaan ei pissi sisälle. Se pojottaa oven edessä ja odottaa, että joku laskisi sen pihalle.